Verkkoon takertunut lintu

Kesäisin vapaa-aikaani vietän etenkin meren läheisyydessä kalastellen. Siellä koen taivaan isäni sydämeltä tulevan kuiskeen herkemmin ja voin tuntea myös Hänen läsnäolonsa hiljaisessa kevät tuulen hyminässä. Voin myös joka kevät ihmetellä aina uudestaan Hänen ihmeellistä luomisvoimaansa, kun pimeys väistyy valon tieltä ja luonto kuin uudestisyntyy ja puhkeaa kukkaan talvihorroksestaan. Hyönteisetkin heräävät ja linnut ja muut meren eläjät aloittavat pesimispuuhansa. Satakielien reviirilaulut monine riimeineen helisevät rantapajukoiden katveesta ja merikin hengittää taas vapaana ja voi röyhtäillä koko suullaan suolan tuoksuisia röyhtäisyjään, kun sitäkin vanginneet viimeisetkin jääkahleet ovat kirvonneet sen niskasta. Keväisin sisimpäni täyttää aina kumma levottomuuden tunne ja tulee kuin sisäinen kaipaus päästä osaksi tuohon Jumalan uudeksi tekevään luomisprosessin ja koen kuin imisin siitä uutta voimaa itseeni jo tulevia koetuksia varten ja koen, että elän koko sielullani tuossa luomishetkessä mukana.

Myrskyinen kalastusretki alkaa

Kerron tässä kuitenkin yhdestä erilaisesta kalastus retkestäni, jolla erään tapahtuman myötä Jumala alkoi puhua minun sydämelleni asiasta, jonka haluan jakaa sinun kanssasi Emmauksen matkamies. Oli lokakuun alkupäiviä, kun ajatus oli jo kypsynyt edeltäneenä iltana mielessäni, että seuraavana päivänä menisin kalaan ja kun päätös oli jo mielessä tehty niin kalamieshän ei jää kotiinsa pienestä syystä, olipa se sää sitten mikä hyvänsä ja niin sitä sitten mennään. Laittelin uistin pakkini ja virvelini valmiiksi, muutamia luottovieheitä vielä mukaani ja ahtauduin sitten jo lähtiessäni valmiiksi kellunta- ja pelastuspukuuni, kun ulkona näyttikin myrskyävän ja sadetta tuli taivaasta taukoamatta. Taivaankansikin näytti jotenkin apaattiselta ja aneemisen harmaalta, mutta se ei juuri sillä hetkellä ollut päällimmäisenä mielessäni, kun sydämeni ajatuksissa jo liitelin kalapaikallani.

Niin sitten saavuin jo vuosien saatossa jo rakkaaksikin tulleeseen ja monia kaihoisiakin muistoja herättävään Kaitaanlahden rantaan. Auton sulat valittivat viimeisiään, kun vesi ryöppysi tuulilasiin tulvan lailla. No, onpahan keli, ajattelin, tuleekohan tästä nyt yhtään mitään. Mutta ei vaan kun rohkeasti autosta ulos ja sitten saapastelemaan kohti venettä ja ensitöikseen sadeveden kauhominen veneestä pois ja sinne vaan sitten pärskivien aaltojen sekaan. Tuulikin oli vastainen ja jouduin soutamaan vasta-aallokkoon ja riuhdoin venettä oikein sydämeni syövereistä, ja kyllähän se on vaan vaikeaa ja työlästäkin taistella Jumalan tuulta vastaan, kun vastassa on ikiaikojen suuri Jumala ja minä pieni ihminen siinä sitten jouduin ikään kuin vaakaan punnittavaksi, mihin rahkeeni riittäisivät. Kyllähän se rankalta ja voimavaroja kuluttavalta alkoi tuntuakin. Heräsi epäilys koko reissuni mielekkyyteen, ja oma tahtotilanikin siinä alkoi horjua. 

Verkkoon takertunut

Verkoille oli kova halu päästä ja niin sitä sitten pikku hiljaa verkon merkitkin mustien aaltojen lomasta pilkistelivät selkäni takana, kun yritin vielä samalla säilyttää oikean kurssin soudussani. Intoni viimeisetkin rippeet siinä murenivat hiljaa ja ajattelin jo siinä vaiheessa, että kyllä virvelöinti jää tältä päivältä, ja eipä taida verkkojenkaan kokemisesta sen valmiimpaa tulla tällä myräkällä, ja lähden pois saman tien ja saanpahan lohdukseni soudella mennessäni ainakin sitten myötätuulen turvin kotisatamaan. Lopulta ollessani aivan verkkojen läheisyydessä ja olin jo tekemässä ns. u-käännöstä, niin huomasin silloin, että jokin vesi lintu oli takertunut verkkooni, se räpiköi epätoivoisena myrskyävän meren keskellä ja joutui välillä vyöryvien aaltojen syövereihin, kun ne valtoimenaan ja voimallisesti vaahtosivat sen ylitse. Heitin ankkurini harmistuneena mereen, mutta onneksi se edes löysi paikkansa johonkin meren pohjakasvistoon kiinni ja sain veneen pysäytettyä. Tämäpä vielä tästä reissustani enää puuttuikaan, siinä on minun kallis Pietarin merkkiverkkoni tuhannessa solmussa ja kohta joudun repimään sen puukolla päreiksi, eikö tuo rääpäle olisi parempaa paikkaa keksinyt, pitikö sen mennä juuri minun äsken ostamani uusi arvokas verkkooni sotkemaan, vielä tämänkin vaivan ja riesan piti tulla.

Närkästyneenä kaivoin puukkoni esille ja aloin karkealla ja tunteettomallakin kädelläni repiä verkon silmuja sen linnun siipien ympäriltä. Se oli myös kietoutunut jaloistaan kiinni ja oli kahlittuna tiukasti verkon yläpaulaan, jonka jouduin murheekseni katkaisemaan saadakseni linnun irti verkosta. Kyyninen mielentilani kuitenkin alkoi vähitellen herkistyä ja sulaa ja jotain sydämessäni kuin läikähti, kun katselin sitä Luojan luomaa rassukkaa. Se näytti jo niin alistuneelta ja uupuneelta ja kohtaloonsa sidotun oloiselta. Varmaankin se oli jo tehnyt kaiken oman voitavansa päästäkseen vapauteen verkon kahleistaan. Lintu luimisti pelosta silmänsä peitinkalvot kiinni, kun selvitin sen rikkonaisia siipiä irti, monet sen sulat ja höyhenet tippuivat meren aallokkoon, kun varmaankin liiankin kovia otteita käyttäessäni irrotin sitä. Säälin tunne siinä valtasi kuitenkin mieleni, kun se lintu ikään kuin särkyi käsissäni. En ajatellut enää verkkoani, vaan toivoin, kunpa tuo lintu vielä ehkä elpyisi ja voisi vielä lentää. Mitäpä tästä yhdestä verkosta, kunpa nuo siipesi vielä jaksaisivat sitä kantaa. Otin viimeisetkin verkonpunokset höyhenpeitteestä pois ja suljin sen ympärille kookkaan oloiset käteni ja lämmitin sitä ja yritin hyvittää, kuin pyydelläkseni samalla anteeksi siltä kyynisyyttäni. Lintu kyyhötti käsieni suojassa ja värisi pelosta, ja jo varmaankin kylmyydestäkin mitä se tunsi sillä hetkellä, olihan sen höyhen ja sulkapeitteestäkin niin paljon repeytynyt irti. Ajattelin, että ei olisi pitänyt olla niin kovakourainen käsitellessäni sitä, niin ehkäpä monet sulat olisivat varmaankin säilyneet ja ehkä myös mahdollisilta murtumilta siipiin olisi vältytty. Katumuksen kaiho kosketti mieltäni, ja toivoin, että ehkäpä sen voimat vielä palautuisivat. Kuitenkin minussa vahvistui tunne siitä, että nyt se vaan olisi halunnut pysyvästi jäädä käsieni lämpimään ja turvalliseen huomaan ikuisesti. Laskiessani sen lopulta varovasti veteen se sukelsi hätäisen oloisena meren syvyyksiin ja jäi sinne lopullisesti, eikä noussut enää sieltä pintaan, sen voimavarat olivat jo varmaan ehtyneet ja oli kulutettu loppuun, eivätkä sen särkyneet siivet enää jaksaneet sitä kantaa. 

Sielun vihollisen virittämät verkot

Tunnemmekohan me hurskastelijat oikeasti vastuuta ympärillämme olevista hukkuvista sieluista? Kuulemmekohan me heidän tuskan huutonsa heidän elämänsä raunioilta, myrskyjen yössä? Ohitammeko me nuo monet sidoksissa olevat Jerikon matkamiehet sokeudessamme ja mietimmekö mielessämme kustannuksia? Vaivaa, mitä se ehkä meille maksaa ja mitä me siitä ehkä saamme, jos pysähtyisimme ja ojentaisimme auttavan kätemme ja ehkäpä jopa kääntäisimme sydämemmekin heidän puoleensa.

Kuinka monet ihmiset, ovatkaan kuin tuo lintu takertuneena ja sotkeutuneena tämän maailman ruhtinaan sielun vihollisen perkeleen virittämään synnin verkkoon, jonka se vanha kelmi tuhansien juonien mestari on kaikessa viekkaudessaan ja kaikessa valheensa vääryyden voimassa punonut ja tehnytkin siitä vielä niin houkuttelevan, lumoavan, monine tarjouksineen, kiusauksineen ja petollisine lupauksineen, niin, että aina jo Aatamin ja Eevan päivistä alkaen ihmispoloiset ovat saatanan pettämänä sotkeutuneet siihen, synnin orjuuttavaan satimeen ja monet sitten vielä lopulta hukkuneet kadotukseen ikuiseen pimeyteen, tuskan ja vaivan paikkaan, jossa viimeinenkin toivon liekki sammuu ja katumus ei enää auta, eikä mitään lohdutusta enää tule. Kuinka surullista onkaan, että jopa jo Herran omat lapsetkin valvomattomassa tilassaan voivat joutua uudestaan sidotuksi vihollisen salakavaliin ja petollisiin juoniin ja tulevat näin sidotuksi ja joutuvat paholaisen pauloihin, katalan linnustajan saaliiksi. Se on ansaitsematonta suurta armoa, että Jumala mittaamattomassa rakkaudessaan ja hyvyydessään ojentaa iankaikkiset rakastavat käsivartensa uudestaan kadonneen lampaansa puoleen ja uudistaa matkaliittonsa taivastiellä sidoksiin ja eksyksiin joutuneen lapsensa elämässä. Vielä sinnekin Hän ojentaa auttavat, armahtavat kätensä, missä inhimillisesti ajatellen kaikki toivo on kadonnut, eikä enää pienintäkään valopilkahdusta näy elämän tuskan yössä. 

Ihmisten kalastajat

Mikä syvällinen sanoma meille ja Jumalan jo ennalta suunnittelema viisaus sisältyykään Jeesuksen Herramme näihinkin sanoihin. Seuratkaa minua, niin minä teen teistä ihmisten kalastajia. Tämän maailman merien pimeydessä sielun vihollisen verkot vellovat ja ovat jo täynnä synnin runtelemia saatanan pettämiä ja mitä moninaisemmissa sidoksissa olevia ihmisraunioita. He elävät vailla pienintäkään tulevaisuuden toivoa ja tietoa siitä, että heidänkin osalleen on varattuna ihmeellinen Jumalan lahja. Herramme Jeesus on uskonut meille suuren vastuun siitä, että me menisimme teille ja aitovierille ja näkisimme ne hukkuvat synnin verkon takertuneet sielut ympärillämme. Jumala tahtoo antaa meille hengellistä näkökykyä, silmävoidetta, että näkisimme silmillämme ja kuulisimme korvillamme, emmekä olisi likinäköisiä ja saisimme sisäistä mielen herkkyyttä, että kuulisimme sielumme korvilla senkin, mikä meiltä nyt on salattua. 

Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa. Mitä me oikeastaan siitä saamme, vaikka roolaisimme puheissamme raamatun aina luomiskertomuksen alkulehdiltä raamatun viimeiselle lehdelle Alfaan ja Omegaan. Puheessamme sana ei ole saanut kuitenkaan todellista sijaa edes meidän oman sydämemme maaperässä. Uskomme ilman tekoja on kuollutta. Jumalan voimavaikutukset hengen hedelmineen eivät vaan näy uskon elämässämme, eivätkä ne ole puhjenneet edes oraalle, saatikka kukkaan uskomme vaelluksessa, vaikka puheissamme kyllä olisimmekin sitten kovastikin mahtipontisia. 

Onko meillä sydäntä haaksirikkoon joutuneita kohtaan?

Rukoukseni onkin, että saisimme edes hieman Jeesuksemme armahtavaa nöyrää mielenlaatua, empaattisuutta ja sydämen viisautta, mitä Herramme osoitti kertomuksen Samarialaista naistakin kohtaan. Uskallanpa vain epäillä, että se ei mene vielä meidänkään päivinä jonkun lakihenkisen, itseriittoisen narsistisen pikku profeetan, ja hyttysen siivilöijän oikeustajuun, saatikka ymmärrykseen, millä hienotunteisella Jumalan pyyteettömällä rakkaudella Jeesus lähestyi tuotakin "huonoa" ja monien ihmisten silmissä jo alas lokaan painettua halveksittua naisraukkaa. Jeesuksen ainutkertaisuus ja pohjaton Jumalallinen rakkaus muutti tämänkin naisen elämän suunnan. Vesiastian kantajasta, ja jo oman ihmisarvonsa menettäneestä hylkiöstä tulikin itsestään elävän veden lähde, Häntä kahlinneet siteet ja jo varmaan pitkään vuosiakin piinannut synninverkko valahti hetkessä Mestarimme jalkain juureen. Ja niiltä jalansijoiltaan tuo nainen kevein mielin jo pian kiirehtikin ja lähti sydän pursuen täynnä elämänvettä saman tien todistamaan ja kertomaan Jeesuksesta Herrastaan läheisilleen ja tutuilleen. Mikä suuri armo tuossa hetkessä hänen osakseen oli tullutkaan, kun pimeys muuttui hetkessä valoksi hänen elämässään. 

Meillä on vielä paljon oppimista tästäkin kertomuksesta, millainen on Jumalan todellinen sydämen asenne haaksirikkoon joutunutta, halveksittua, hyljättyä, toivonsa menettänyttä ihmistä kohtaan. Niin meidän Jeesuksemme menettelytapoihimme ei kuulu enää lyödä lyötyä, eikä kuormittaa jo ennestään kuormiensa alle nääntyvää. Hän tahtoo vapauttaa ja selvittää syntiverkkomme jokaisen pienenkin solmun ja punoksen rakkautensa suurella auktoriteetilla ja pyhyytensä vallan voimalla. Hän tahtoo vapauttaa meidät viimeisistäkin verkon punoksista, jotka sitovat meitä ja tekevät meidän kulkumme hitaaksi. Murtuneet siipemmekin hän tahtoo parantaa ja synnin jättämät haavat sielustamme puhdistaa armon verellään. Hän pukee meidät uudella voimalla korkeudesta ja antaa meille uuden voimansa ylhäältä, niin että voimme nousta jälleen siivillemme ja lentää kuin kotka, niin että emme näänny, emmekä väsy ja saamme nähdä jo nyt uskossa hengen silmillämme aina taivasesiripun sisäpuolelle saakka, kauas sinne mikä meille luvattu on, uskomattoman, kuvaamattoman kauniin ja mielemme mykistävän taivaallisen kotimaamme. 

Jeesus varjelee elämän myrskyävällä merellä

Lopuksi Jeesus tahtoo sanoa vielä: "Älä pelkää lapseni elämän myrskyävällä merellä, vaan rakennu elämässäsi minun iäti kestävän pyhän sanani varaan, niin saat olla turvassa, etkä pimeässäkään jalkaasi kiveen loukkaa, olkoon sinun katseesi luotu minuun uskon alkajaan ja loppuun. Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, ei ole muita Jumalia kuin minä Herra Israelin Pyhä. Minä pidän sinusta huolen, minä pelastan sinut tulesta, minä pelastan sinut suurten vetten keskeltä ja sinun pitää kunnioittaman minua." 1 Piet. 8. "Ennen kaikkea olkoon teidän rakkautenne toisianne kohtaan harras, sillä rakkaus peittää syntien paljouden." Mark. 1: 17 "Seuratkaa minua, niin minä teen teistä ihmisen kalastajia." Joh.20:28,29 "Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: Minun Herrani ja minun jumalani! Jeesus sanoi hänelle: Sen tähden että minut näit, sinä uskot. Autuaita ne, jotka eivät näe, ja kuitenkin uskovat." 

Minkä kirjoitin, sen kirjoitin myös itselleni ja minä luulen, että minussakin on Herramme Kristuksen Henki ja tiedän, että olen Jeesukselle rakas. Aamen.

Terho Hyttinen